Joululahjani
Emme olleet tavanneet todella pitkään aikaan. Olin irrallaan kaikesta, itsestäni, hänestä, meistä. En tiennyt, mitä minun tulisi ajatella. En tiennyt tunsinko enää mitään ja jos tunsin, niin mitä minä tunsin. Oliko enää olemassa meitä? Kaikkea tätä oli vaikea ajatella, kun hän ei ollut luonani. Olin tietenkin ikävöinyt häntä, ainakin omalla tavallani. Mutta olin myös jatkanut elämääni hänen lähdettyään ja se oli ollut helppoa. Ehkä liiankin helppoa.
Juna-aseman kellon viisari liikahti jälleen eteenpäin. Jouluisasti koristellun odotustilan ovet aukenivat ja pakkasesta sisään astui iloisen näköinen porukka matkalaukkuineen. He juttelivat ja menivät istuskelemaan sivummalle posket yhä punaisina talvisäästä. Ympärilläni oli rauhallinen ja leppoisa tunnelma, mutta minä olin levoton. Minä odotin.
Odotin, millaista olisi tavata hänet viimein. Tuntisiko hän enää minua? Tai mitä hän sanoisi ensimmäisenä? Ehkei mitään sen ihmeellisempää kuin "moi" tai "terve". Olisimme kuin kaksi puolituttua, lähes tuntemattomia toisillemme. Päivittäisimme pinnalliset kuulumisemme, kävisimme kahvilla ja siinä se olisi. Toivottaisimme vain hyvät joulut toisillemme ja tiemme eroaisivat jälleen. Tällä kertaa lopullisesti. Olisimme unohtaneet mitä meillä oli ollut ennen hänen lähtöään. Olisimme eri ihmisiä, aika olisi muuttanut meitä.
Nousin kärsimättömänä penkiltä ja kävelin aseman kioskille survoen samalla lapasia talvitakkini taskuun. Odottaminen tuntui tuskastuttavan pitkältä, minun oli pakko tehdä jotakin. Kävelin pienen kioskin läpi ja päädyin kiertelemään ajatuksissani hyllyä, jossa lojui suklaapatukoita. Muistin, kuinka joskus olimme yhdessä löytäneet kadulta kahden euron kolikon ja päätyneet kioskille. Emme olleet päässeet millään sopuun siitä, mitä ostaisimme. Hän olisi halunnut suklaata ja minä jäätelöä. Kolikko ei ollut riittänyt järkevästi molempiin ja me olimme kinastelleet herkuista kauan. Lopulta hän oli antanut periksi ja olimme ostaneet minun mielikseni mehujäät. Muisto hymyilytti minua.
Hyllykössä oli kasapäin suklaapatukoita ja osa niistä oli väärässä pinossa. Nappasin pari mukaani ja kuljin kassan kautta takaisin penkille istumaan. Suuresta ikkunasta sisään paistava auringonvalo valaisi odotustilaa kauniisti. Aivan samalla tavalla, kuin hänen lähtiessään. Olimme seisoneet vastakkain ja katsoneet toisiamme kauan. Olimme olleet aivan hiljaa, pitäneet vain toistemme käsistä kiiinni. Hän oli silittänyt kättäni hellästi peukalollaan. Olin vilkaissut käsiämme ja katsonut sitten taas häntä, hänen hymyään. Hetken kuluttua en ollut enää tuntenut hänen kättään omassani.
Asemalla hiljaa soivat joululaulut katkesivat hetkeksi, kun kuulutus ilmoitti junan saapuvan. Havahduin ajatuksistani, nousin seisomaan ja yritin kasata itseäni. Pian minun olisi kohdattava hänet. Minun olisi kohdattava totuus meistä. Ehkä hän oli unohtanut minut ja minä hänet, eikä välillämme tuntuisi enää mitään. Meillä ei olisi enää mitään yhteistä. Ei mennyttä, ei nykyhetkeä, ei tulevaa. Tunsin pahan olon kouraisevan minua. Se oli pelkoa. Pelkoa siitä, mitä tapahtuisi, kun kohtaisimme jälleen.
Näin, kuinka ihmisiä matkatavaroineen alkoi valua ovista sisään odotustilaan. Juna ja kaikki sen matkustajat olivat saapuneet. Niin oli myös hän. Tuijotin liikkuvaa ihmismassaa ja odotin vain, milloin näkisin tutun hahmon astuvan ovesta sisään. Sisälläni kuohui, seisoin lamaantuneena paikoillani, enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä. Näin hänet. Hän käveli rauhallisesti minua kohti. Minua pelotti, suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Tunsin kuinka hän kosketti minua, sulki minut syleilyyn. Vavahdin, mutta hänen tuttu hajunsa rauhoitti minua.
"Hei rakas." kuulin kuiskauksen korvassani. Kaikki olikin ennallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita toki jotakin. Vastaamme ilolla!