Kolumni

Joulukorttien jokavuotinen kirous

Joka vuosi sama rumba. Täytyy selata osoitekirja läpi päättäen kenelle kaikille lähettää joulukortin ja kenelle ei. Kuka suuttuu vähiten jos ei saa sitä ja kuka on unohtanut olemassa oloni. Turhuuttta. Ja ainiin, sitten on ne kaikki sukulaiset, joihin et ole yhteydessä kuin sukujuhlissa ja jouluna. Mutta silti. Pakko on pakko. Ja jos nyt valitettavan vahingollisesti unohdat jonkun tätisi serkun kummin kaiman anopin, niin jälkeenpäin kuuluu. Ja  vielä erittäin kovaa. 

 Puolitutuille ja kavereille voi tekstarin aattona lähettää. Tai facebookissa voi kaikille päivittää yleisen hyvän joulun toivotuksen. Muutamalla kielellä, ulkomaalaisten ystävieni takia. 

Onko se törkeää? 

Onhan nykymaailmakin teknologistunut ja muuttunut. Enhän minäkään saa enää sellaisia kirjeitä , siis niitä oikeita, käsin kirjoitettuja. 

En väitä, ettenkö nauttisi joulukorttien saannista. Se on mukavaa. Kaikki mukavat ja ei niin mukavat sukulaiset laittavat joulunaikaan pahvisen kortin, jossa on joku valmiiksi painettu toivottelu teksti. 

Mutta mitä sitten kun joulu on ohi.? Pitääkö ne säästää jossakin laatikon pohjalla ja jos joku sukulainen eksyy kylään, laittaa äkkiä sen jääkaapin oveen josta sen varmasti huomaa. Pitää vielä kehua miten ihanan kortin tältä Maija-tädiltä sai, hieno clitterillä koristeltu jouluseimi. Aivan samanlainen kuin viime vuonna, ja sitä edellisenä ei sillä.. 

Kumminkin jossain vaiheessa, viimeistään muutossa ne on pakko heittää pois. Tai polttaa. Turhaa roskaamista ja ilmastonmuutoksen edistämistä koko turhuus. 

Nyt jos minulla olisi selkärankaa, sanoisin, että en lähettänyt tänä jouluna yhtään joulukorttia. Mutta sorruin. Lähetin. Vain muutaman, mutta silti. 

Aluksi meinasin olla lähettämättä, mutta joku pieni ääni sisälläni käski kävellä kauppaan ja kirjoittaa kortit, hommata postimerkit ja laittaa ne postilaatikkoon. Valitettavasti omistan lahopään ja en muistanut ottaa yhden kortin osoitetta mukaan. Se ei varmaan enää ennätä jouluksi, mutta ei voi mitään. Se tulee sitten joulunjälkeen tai tammikuussa tai ehkä sitten ensi juhannuksena. Mutta onneksi se ajatus on tärkein.